Tänään on suuri ammattiliittojen järjestämä mielenilmaus Rautatientorilla. En pääse osallistumaan, sillä pelkään liikenteen kaaoksen vuoksi myöhästyväni iltavuorosta. Sen sijaan teen, mitä pystyn näillä keinoilla, millä pystyn. Olkoonkin, että blogini on ompelublogi, mutta tämän kautta saan ääntäni kuuluviin enemmän kuin mitään muuta kautta - kiitos teidän, lukijat ja vierailijat.
Me kätilötkin ymmärrämme, että säästöjä pitää tehdä. Yleisen ilmapiirin tunnelmissa voisin sanoa, että olemme kyllä mukana säästötalkoissa. Se, mitä me kritisoimme, on epäoikeudenmukaisuus. Epäoikeudenmukaisuus siitä, että säästöt kohdistuvat tiettyyn ryhmään, meihin vuorotyöläisiin eniten. Porvoolainen kätilö ja osastonhoitaja Millariikka Rytkönen sanoi eilisessä A-Studion keskustelussa, että vanhoja tilinauhoja mittailen hänen palkkansa olisi vuodessa kaventunut 3000 eurolla, siis silloin kun oli vielä rivikätilönä kolmivuorotyössä. Lapsiperheiltä on juuri supistettu. Meidän perheessä on kaksi kolmivuorotyöläistä ja kolme lasta - ymmärtänette siis huoleni.
Saanko kertoa hieman ammatistani? Sehän on siis maailman paras. En voisi kuvitella tekeväni muutakaan, kutsumukseksi sitä taidetaan sanoa, siis. Joka vuoro ennen synnytyssaliin menoa jännitän niin, että ramppaan vessassa. Se on ihan normaalia jännitystä näin nuorelle kätilölle: koskaan ei tiedä, millaiseen tilanteeseen pölähtää kun työpaikan ovesta astuu sisään. Vanhempien kollegoiden kanssa keskustellessa kävi ilmi, että ilmiö helpottaa ajan myötä.
Kätilön työ on pääosin ihmisten elämän onnellisimpaan päivään osallistumista. Me teemme parhaamme, jotta näin kävisi. Haluamme turvata jokaiselle vauvalle hyvän syntymän ja jokaiselle äidille synnytyksen, johon voi olla tyytyväinen sillä ammattitaidolla, mikä meillä on. Olemme ammattikorkeakoulussa 4,5 vuotta, mutta oppiminen jatkuu koko uran. Koulussa sanottiinkin, että tutkintopaperi on vasta ajokortti, jolla pääsemme opettelemaan oikeasti tätä työtä. Kätilö ei ole koskaan valmis. Itsekin olen viimeisen 2,5 vuoden aikana kouluttautunut omakustanteisesti 4 koulutuksessa: vesisynnytyskoulutukssa, 2 Spinning Babies -työpajassa sekä rebozo-työpajassa.
 |
| Tässä kuvassa olen synnyttämässä nuorimmaistani. Hän syntyi veteen, rakkaan kollegani turvallisessa seurannassa. Sain itse ottaa lapseni vastaan altaassa. |
No, mitä me sitten teemme? Itse työskentelen ajoittain lähinnä synnytyssalissa, keikkalaisena vanhempainvapaan jälkeen (olen siis työtön). Työpaikallani hoidan sekä raskaana olevien päivystyskäyntejä että synnytyksiä. Eräs tärkeä asia, minkä kokeneet kollegani ovat minulle opettaneet, on tarkkailu. Aina kyse ei ole siitä, mitä teemme, vaan siitä, milloin teemme. Kauniisti sujuvassa synnytyksessä saamme olla äidin tukena, tsemppareina, apuna. Synnytyshuoneesta tullessa kätilöllä on yleensä pieni puna poskella; mekin saamme osan ihanista synnytyshormoneista.
Synnytyksen aikana on monta kohtaa, jolloin arvioimme synnytyksen edistystä sekä vauvan hyvinvointia - vaikkei sitä ulospäin huomaisikaan. Yhden sisätutkimuksen aikana emme tutki pelkästään kohdunsuun aukioloa, vaan tunnustelemme vauvan korkeutta ja asemaa synnytyskanavassa, päälaen aukileita, lantion tilavuutta, mahdollista kalvorakkoa, miten supistus vaikuttaa tuntumaan - ylipäänsä synnytyksen edistymistä. Sama pätee ulkotutkimukseen. Sama pätee siihen, miten katsomme äitiä, miten hän käyttäytyy - tietyt merkit on havaittavissa kussakin synnytyksen vaiheessa.
Sairaalassa vauvoista otetaan sydänäänikäyrää eli KTG:tä. KTG-käyrän tulkinta on monivivahteista, sitä tehdään yhdessä kollegoiden kanssa, sen tulkintaa harjoittelemme käytännössä jatkuvasti. Hienon käyrän ja huonon erottaa melko helposti - välissä on monta välimuotoa, ja sydänäänilaskujen lisäksi pitää tarkkailla mikro- ja makrovaihteluita sekä akseleraatioita. Yhdessä näitä pohdimme ja tuumimme ja pyydämme lääkäreiltä mielipidettä meitä askarruttavista käyristä.
Siinä faktoina aavistus työtämme. Vaan se menee syvemmälle. Se menee sydämeen. Rakastan tätä työtä, ja teen sitä sydämellä, vaikkakin se välillä on raastavaa. Moni on sanonut, että sitten on aika vaihtaa alaa, kun ei enää välitä. Kollegat ovat ehdoton voimavara: kokeneemmat ohjaavat meitä nuoria - mikä valtava tietotaito heillä onkaan!
Jokainen kätilö muistaa varmasti ensimmäisen synnytyksensä. Jokainen kätilö muistaa sen ensimmäisen kerran, kun kaikki ei menekään hyvin. Jokainen kätilö muistaa, kun sydän jättää lyönnin välistä KTG-käyrään tulleen suuren sydänäänilaskun vuoksi, tai kun juostaan hätäsectioon. Varmasti jokainen muistaa myös sen helpotuksen tunteen, kun siitä huolimatta syntyy terve lapsi. Jokainen kätilö muistaa ensimmäisen velttona syntyneen lapsen, joka kiidätetään virvoiteltavaksi. Jokainen kätilö muistaa sen hetken, kun etsii sikiön sydänääniä, eikä niitä löydä - sen piinaavan, tuskaisan tunteen, kun joutuu sanomaan äidille "en löydä sykettä, pyydän lääkärin". Jokainen kätilö muistaa äidin ja isän pohjattoman surun ja sen, miten omat kyyneleet tulevat väkisin esiin kahvihuoneessa. Sen, miten pieni ja eloton lapsi kääritään kapaloon äidin pideltäväksi.
Näin yhtenä yönä painajaisen. Sikiön sydänäänet romahtivat, me kiisimme hätäsektioon. Syntyi eloton vauva, jota yritimme elvyttää - tuloksetta. Heräsin kylmästä hiestä märkänä, hengästyneenä. Onneksi en ole kertaakaan joutunut tähän tilanteeseen, onneksi se oli vain uni. Tähän mennessä olemme saaneet kaikki lapset pidettyä hengissä, joskus vaikeimman kautta, joskus helpommin. Senkin muistaa, kun isä tai äiti tulee katsomaan intuboitua, nukutettua lastaan, keskoskaapissa menossa lasten teho-osastolle.
Ei ole kerta eikä yksikään, kuin tällaisessa tilanteessa vuoro on jo vaihtunut, tai yövuoron viimeisimpinä tunteina lastensairaanhoitaja lähtee pediatrin kanssa kuljettamaan vauvaa tehohoitoyksikköön. Sillä reissulla voi mennä useampi tunti - ylitöiksi meni sekin. Timo Soinin mukaan kaikki työ tulisi pyrkiä tekemään työajan puitteissa. En tiedä yhtäkään hoitajaa, lääkäriä tai ketään muutakaan, joka jättäisi ihmisen heitteille, koska vuoro päättyi. Me teemme töitä ihmisille, ihmisten kanssa, emme kellokorteille.
Olemme töissä jouluna, juhannuksena, sunnuntaisin ja aina. Aina on turvallista tulla synnyttämään, me pidämme siitä huolen omalta osaltamme. Pelkään, että lomaoikeuksien, yli- ja sunnuntaityölisien leikkausten vuoksi tästä joudutaan joustamaan. 15 työvuoden jälkeen saamme 38 lomapäivää (ottakaa huomioon, ettei meille kuulu pekkasia, joiden ansiosta monella alalla on oikeasti enemmän lomapäiviä kuin meillä edes 15 vuoden uran jälkeen). Suuri osa työntekijöistämme on määräaikaisia, vuosilomasijaisia ja niin edelleen. 1 + 1 on helppo laskea. Olemme joustaneet, olemme joustaneet ihan hirveästi. Olemme joustaneet kiireen keskellä, olemme joustaneet kun on tehty supistuksia, kun sairaaloita on suljettu. Kun olemme tehneet töitä vajaalla miehityksellä. Kun olemme joutuneet jäämään ylitöihin seuraavaan vuoroon, kun seuraavasta vuorosta joku on sairastunut ja jonkun on pakko jäädä. Me emme enää halua joustaa. Voimme osallistua talkoisiin - reilusti. Emme kaiken maksajana.
Olen kiitollinen kommenteista. :)
